Kirjoittanut Erin Hunter, suomentanut http://hopeapolkuu.blogspot.fi/
En ollut ennen Nukan tapaamista koskaan kyseenalaistanut elämääni Veriklaanissa. Luulin että kaikki kissat elävät pelossa, peläten joutuvansa Ruoskan kätyreiden rangaitsemaksi. Luulin että jokaisen kissan oli etsittävä ravintonsa kaksijalkojen roskien joukosta. Luulin että kaikki kissat nukkuivat pimeillä ja kylmillä kujilla, peläten sitä päivää, jona heistä tulisi liian sairaita tai vanhoja elättääkseen itsensä.
Emoni opetti minulle ja pentuetovereilleni kuinka hankkia ruokaa ja taistella. Hän rakasti meitä, mutta hänen oli oltava ankara, jotta oppisimme selviytymään. Kun olimme kaksitoista kuuta vanhoja, hän heitti meidät ulos pesästään. Hänellä ei ollut valinnanvaraa. Ruoska oli käskenyt, että kunkin kissan on elettävä itselleen. Luulen, että hän pelkäsi suurien perheiden olevan hänelle uhka. Niin kauan kuin olisimme erillämme toisistamme, meidän olisi turvauduttava Ruoskaan.
Tiesin kahden veljeni lähteneen etsimään Ruotoa yrittääkseen päästä osaksi Ruoskan vartijapiiriä. He ihailivat valtaa, sekä voimaa, ja hekin halusivat osan siitä.
Pysyimme siskoni kanssa yhdessä vaikka se olikin vasten sääntöjä. Orvokki oli pieni kissa, jolla oli vaaleanoranssi turkki tummanoranssein raidoin. Hänen tassunsa olivat pienet ja valkoiset, ja ne näyttivät liian herkiltä koville ukkospoluille, joita pitkin meidän oli juostava, sekä likaisille roskakasoille, joita meidän oli kaivettava. Löysimme kaksijalkojen puistossa olevan pensaan sisältä kuopan, jossa me molemmat voisimme asua.
Se ei ollut hyvä pesä. Sade tuli pensaan oksiston läpi maahan ja sai meidät vapisemaan litimärkinä. Pesämme ympärillä oli myös aina kaksijalkoja, joilla oli usein mukanaan koiria, jotka haistelivat ilmaa äänekkäästi pesämme sisäänkäynnillä.
Orvokki oli kauhuissaan niin kaksijaloista kuin koiristakin, ja minä pelkäsin, että Ruoto saisi tietää meidän elävän yhdessä. Vakuuttelin Orvokille, että hänen olisi oltava pesässä päivät. Näin oli turvallisempaa, ja minä voisin metsästää meille kummallekkin. Uskon hänen olleen helpottunut. Hän voisi silti ulkoilla ja venytellä jalkojaan öisin kuunvalossa, kun puisto olisi tyhjä.
Ruoto näki minut muutaman kerran kantavan ylimääräisiä hiiriä hampaissani. Kun hän alkoi kyseenalaistaa minua, annoin hänelle molemmat hiireni ja sanoin niiden olevan lahja Ruoskalle. Ruoto otti hiiret vastaan hyvillä mielin, vaikka hän oletettavasti tiesikin minun valehtelevan, kuten minäkin tiesin, että ne hiiret menisivät hänen omaan suuhunsa heti kun kääntyisin pois.
Kohtasin kerran veljeni kun he olivat partioimassa kaatopaikalla, jonne Ruoska oli tehnyt pesänsä. En aluksi meinannut tunnistaa heitä. Heidän katseensa olivat niin kylmät ja tunteettomat, sekä heidän kauloissaan oli hampailla koristellut pannat. Pysähdyin ja tuijotin heidän kulkuaan luokseni.
"Hyppääjä?" maukaisin. "Vihellys?"
"Ne eivät ole enää nimiämme," Vihellys hymähti ivallisesti. "Olen Käärme."
"Ja minä olen Jää," Hyppääjä sähisi. "Äläkä kuvittelekkaan metsästäväsi täällä."
Kiirehdin pois paikalta. Korvani olivat jo tarpeeksi riekaleina Ruoskan vartijoiden jäljiltä. Oikeastaan, kylkeenikin koski ja takajalkani vuoti yhä selkäsaunan jäljiltä, jonka olin saanut samana aamuna kuin tapasin Nukan. Ruoto ja yksi hänen vartijoistaan olivat päättäneet esitellä taistelutaitojaan minulla muutamalle kauhistuneelle pennulle.
Kun pääsin pakoon, nilkutin pienelle ukkospolulle etsiäkseni metsän reunassa elävää riistaa. Kaksijalkojen hirviö ilmestyi silloin kuin tyhjästä. Loikkasin lähinpään puuhun, ja siitä aidan yli niin nopeasti, että kompastuin ja tömähdin alas nurmelle.
"Mrrau!" joku huudahti. "Siinäpä vasta hyppy!"
Koko kehoni käski juosta, mutta olin liian hengästynyt kiivetäkseni takaisin aidan toiselle puolelle. Makasin siinä tuntemattoman kissan tassutellessa lähemmäksi. Huomasin hänen hajustaan, että hän ei kuulunut Veriklaaniin. Hän haisi maidolle ja kaksijaloille. Hänen kaulassaan oli kirkkaansininen panta, jossa heilui pieni hopeinen kello. Hän oli pyöreämpi kuin Veriklaanin kissat, ja hänen turkkinsa oli siisti ja untuvainen. Hän tuijotti minua kuin itse kuu olisi tippunut hänen takapihalleen.
"Minun nimeni on Nukka!" Hän loikki leikkisästi. "Mikä sinun nimesi on?"
"Öö... Ohra," vastasin.
"Hei Ööohra!" Nukka maukui.
"Ei, pelkkä Ohra," naukaisin.
"Selvä, Pelkkäohra," Nukka sanoi.
Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, että hän ei ollut terävin tapaamani kissa.
"Sinun pitäisi antaa kaksijalkani katsoa jalkaasi."
"Ei, ei!" En olisi voinut kuvitella mitään huonompaa ideaa.
"Älä huoli," Nukka kehräsi. "Hän tekee sitä koko ajan. Se on hänen tehtävänsä." Hän päästi niin kovan ulvaisun, että se voisi herättää nukkuvan mäyrän metsän toisella laidalla. Kaksijalan pesän ovi aukesi ja sieltä astui ulos puunkorkuinen kaksijalkauros.
Menetin varmaan tajuntani. Kun heräsin, olin lämpimässä ja käpertyneenä johonkin pehmeään. Avasin silmäni hitaasti.
Nukan naama oli vain hiirenmitan päässä omistani kun hän tuijotti minua suurilla, vihreillä silmillään.
"Olet hereillä!" Hän maukui kuulostaen iloiselta ja hämmästyneeltä. "Juo vähän maitoa!"
Kierähdin haistelemaan jalkaani. Se oli kääritty johonkin pehmeään, valkoiseen seittiin ja se tuntuikin jo paljon paremmalta. Yritin nousta seisomaan ja huomasin, että jalkaan koski vain hiukan laskiessani painon sille.
Yhtäkkiä muistin Orvokin ja vilkaisin ikkunaan. Taivas ulkona oli pimeä.
"Kuinka pitkään olen ollut täällä?" Kysyin Nukalta.
"Koko päivän," Nukka maukui hilpeästi.
"Minun on palattava siskoni luo," sanoin ja vääntäydyin jaloilleni. "Hän on varmasti huolestunut."
"Syö jotain ennen kuin lähdet," Nukka ehdotti. Nuolin lautasella jäljellä olevat tonnikalan tähteet. Sen maku oli häikäisevä. Sitten Nukka johdatti minut ovessa olevasta luukusta ulos ja olin jälleen takapihalla. Kiipesin aidan yli ja kiirehdin takaisin puistoon.
Kuu oli jo korkealla taivaalla kun pääsin pesälle.
"Orvokki?" Kutsuin siskoani ja ryömin sisälle pesän pimeyteen. "Orvokki?"
Haistoin Ruodon juuri ennen kuin hän alkoi puhumaan varjoista. "Siskosi ei ole täällä."
Jäädyin paikalleni kuin lihakseni olisivat olleet kiveä. "M-missä hän on?" takelsin.
"Hän lähti etsimään sinua." Mustavalkoinen kolli seisoi ja venytteli pitkiä, lihaksikkaita jalkojaan. Hänen silmänsä hehkuivat kuunvalon säteissä. "Mielenkiintoinen järjestely sinulla täällä Ohra. Sinä ja siskosi, asustamassa tässä pesässä. Eikös se ole vasten sääntöjä?"
"Minä vain pidän hänestä huolta," vastasin. "Emme ole uhka Ruoskalle."
"Ruoska päättää siitä," Ruoto sähisi. "Tule." Hän asteli ulos pesästä työntäen pensaan piikikkäät oksat tieltään kuin ei olisi tuntenutkaan niitä. Kiirehdin hänen peräänsä. Sydämeni takoi hurjasti kun saavuimme roskakasalle, jossa Ruoska jakoi tuomioitaan.
Pieni musta kissa oli istuutunut suuren kasan päälle, joka koostui kaksijalkojen pois heittämistä jutuista. Hänen pantansa hampaat ja kynnet, sekä hänen silmänsä kimaltelivat kuin jäätävät jäänsirpaleet. Kissat olivat kokoontuneet roskakasan ympärille seuraamaan tapahtumien kulkua. Ruoskan alapuolella, roskista siistityllä aukiolla istui siskoni lavat lysyssä. Hänen silmänsä olivat kauhusta ammollaan.
"Orvokki," ulvoin ja syöksyin häntä kohti, mutta Ruoto kierähti ympäri ja läimäisi tassullaan minua päähän niin kovaa että näköni heitteli. Kyyristelin siinä hetken ravistellen päätäni.
"Näin teemme kissoille, jotka rikkovat sääntöjä," Ruoska sähisi pelottavan kimeällä äänellään. Hän sivalsi hännällään kohti hänen vieressään olevaa varjoa. Veljeni astuivat kuunvaloon hampaat hurjaan murinaan paljastettuina.
"Ei!" ulvoin. "Jättäkää hänet rauhaan! Taistelkaa minua vastaan mieluummin! Hän ei ole tehnyt mitään!"
"Se on totta," Ruoska murahti. "Sinä olit se kuka rikkoi sääntöjä. Se olet sinä jota kuuluu rangaista." Hän nuolaisi tassuaan kielellään jättäen meidät kaikki odottamaan mitä tapahtuisi seuraavaksi. Sitten hän katsoi alas minuun värisyttäen viiksiään epäilyttävästi. "Ja mikä olisikaan parempi rangaistus sinulle kuin katsoa siskosi kuolevan edessäsi."
"Ei!" ulvahdin, mutta ennen kuin ehdin liikahtaakkaan, Ruoto loikkasi päälleni ja naulitsi minut paikalleen. Yritin turhaan rimpuilla Käärmeen ja Jään hiipiessä kohti Orvokkia. Kynnet välähtivät ja Orvokki kiljui kivusta. Sitten rakas pieni siskoni makasi maassa. Hänestä vuoti verta ja hänen tassunsa värisivät heikosti. Tuijotin kauhuissani kun Käärme ja Jää nuolivat veren pois tassuistaan ja palasivat takaisin varjoihin. Ruoska nyökkäsi tyytyväisesti ja liukui varjoihin seuraajansa perässään. Ruoto nosti tassunsa ja katsoi minuun inho silmissään.
"Älä enää koskaan yritä vastustaa Veriklaania," hän murisi. "Me voitamme aina."
Sitten hänkin katosi varjoihin.
Ryömin Orvokin luokse hengitys takkuillen. Hän oli niin paikallaan, niin pieni. Kosketin hänen kasvojaan hellästi kuonollani ja yhtäkkiä hänen silmänsä aukesivat.
"Ohra." Hän yskäisi. "Auta minua."
Hän oli elossa! Yritin kuumeisesti saada verenvuotoa loppumaan hänen pitkästä viillostaan vatsassa, mutta en tiennyt mitään toisen kissan parantamisesta.
Sitten muistin Nukan ja kaksijalan. Se olisi vaarallista, mutta en tiennyt parempiakaan vaihtoehtoja.
Tartuin hampaillani varovasti Orvokin niskanahkaan ja raahasin hänet pois kaatopaikalta. Hän päästi pieniä inahduksia kivusta, mutta hän ei rimpuillut. Raahasin hänet koko matkan pienen ukkospolun kautta kaksijalkojen aidalle, jonka toisella puolella Nukka asui. Sitten laskin Orvokin polulle ja aloin mouruamaan kaikilla voimillani.
Nukka astui ulos kissanluukusta ilme hämmentyneempänä kuin koskaan. Hän loikkasi horjahdellen aidalle ja katsoi ällistyneenä minua ja Orvokkia.
"Kuka tuo on?" hän huudahti. "Hän on kaunein koskaan näkemäni kissa! Miksi hän on niin surullinen? Voihan viiksikarva, vuotaako hänkin verta? Mikä teidän kaksijaloillanne on vialla? Miksi he eivät pidä parempaa huolta teistä?"
"Nukka, tarvitsen apuasi," puuskutin. "Tarvitsen kaksijalkasi huolehtivan Orvokista puolestani."
"Minne olet menossa?" Nukka kysyi viattomat silmänsä ammollaan. Hänen kysyessä sitä, en ollut vielä ajatellut asiaa. Tiesin, etten voisi jäädä minnekkään Veriklaanin lähelle. Orvokki olisi turvassa vain täällä kaksijalan pesässä -ja hän olisi turvassa vain jos minä olisin poissa. Ehkä sitten Ruoska ja Ruoto unohtaisivat meidät.
Metsän toiselle puolelle," vastasin. "Ole kiltti ja pidäthän hänestä huolta?"
"Toki," Nukka maukui. "Hän näyttää siltä että hän ei syö paljoa tonnikalaa. Ehkä hän jakaa omansa kanssani." Hän kallisti päätään kohti Orvokkia.
Ovi aukeni hänen takanaan ja sieltä lankesi keltaista valoa. Taivutin päätäni kuiskatakseni Orvokin korvaan.
"Olet nyt turvassa," naukaisin. "Muista, että rakastan sinua."
Hän räpäytti minulle silmiään. "Minäkin rakastan sinua Ohra."
"Pysyn aina veljenäsi," sanoin. "Kuinka kaukana toisistamme olemmekin."
"Heippa Vainohra!" Nukka huusi.
Syöksyin ukkospolun yli ja kiipesin puuhun. Katselin sieltä miten kaksijalka avasi oven ja näki Orvokin. Kaksijalka päästi surullisen, säikähtäneen ulvaisun, ja kumartui nostamaan Orvokin hellästi ylös. Olin varma siitä tavasta, jolla kaksijalka kantoi hänet sisään, että kaksijalka pitäisi Orvokista huolta. En tiedä miksi olin niin varma, mutta luotin häneen.
Nukka puikkelehti sisään heidän perässään. Hänen pitkän, pehmoinen hännän, vilahtaessa ovesta sisään, oli viimeinen kerta kun näin tämän kaksijalan pesän. Käännyin ja juoksin kohti metsää.
Matkustin nopeasti metsän läpi. Haistoin muita kissoja ympärilläni, mutta pelkäsin heidän olevan samanlaisia kuin Veriklaanin kissat, joten en lopettanut kulkuani. Ylitin joen ja juoksin aukion läpi, jota ympyröi neljä suurta tammea. Syöksyin kivisen rinteen yli, kunnes olin nummilla, missä juoksin niin kovaa, kuin olisin hengenhädässä. Tahdoin päästä mahdollisimman kauas Veriklaanista.
Viimein, kun aurinko alkoi nousta kaukaisten vuorten takaa, saavuin suurelle kaksijalan pesälle. Siellä haisi heinälle, hiirille ja auringonpaisteelle. Huomasin pian, että kaksijalat tulivat tänne usein, mutta eivät viipyneet pitkään. Joku siinä tuntui turvalliselta ja ystävälliseltä. Mikään ei voisi olla erilaisempaa verrattuna kaksijalkalan synkkiin kujiin ja kylmiin kuralätäköihin.
Kiipesin heinäpinon päälle ja käperryin siihen nukkumaan tuoksutellen ihanaa lämpöä.
Olisin turvassa täällä. Turvassa ja vapaana elämään omaa elämääni. Ehkä jonain päivänä palaan etsimään Orvokin -tai ehkä hän on onnellinen Nukan ja hänen kaksijalkansa kanssa. Ehkä hän syö itsensä pyöreäksi tonnikalasta ja nukkuu yönsä kehräten tyytyväisenä sängyssä kaksijalan kanssa. Tärkeintä kuitenkin oli, että me pääsimme Veriklaania pakoon.
Ruoska ei voisi enää vahingoittaa meitä.
